Valokuvaterapiaa, osa 1: Johdanto - Phototherapy, part 1: Introduction

”Valokuvat ovat mielemme jalanjälkiä, elämämme peilejä, sydämemme heijastuksia ja jäätyneitä hetkiä, joita voimme pitää hiljaisessa tyyneydessä kädessämme – ikuisesti, jos tahdomme. Ne dokumentoivat sen, mitä olemme olleet, osoittaen samalla, minne saatamme olla matkalla, tiedämmepä itse sen tai emme.”

(Weiser, 1999)

Alkusyksystä perehdyin pintapuolisesti valokuvaterapian ja voimaannuttavan valokuvan ihmeelliseen maailmaan sekä pohdin selfieiden pinnallisuutta(lue postaus tästä). Olen malttamattomana odottanut sopivaa hetkeä tutustua aihepiiriin lisää, mutta gradun- ja työntäyteiset viikot ovat vieneet kuin varkain veronsa. Olen kuluttanut vapaahetkeni mieluummin ystävien ja läheisten kanssa tai liikkuen, kuin istuen läppäri sylissä blogikirjoitusten parissa (koska istuminen tappaa ;)). Hartain lapsekas toiveeni olisikin, että kaikki ideat, innoissani suunnittelemani postausaiheet ja päänsisäiseni luonnostekstit siirtyisivät automaattisesti sähköiseen muotoon ja voisin ”kirjoittaa” blogia esim. kävelylenkeillä. Juuri tulleen tiedon mukaan blogipostausten teleporttaaminen ei ole vielä mahdollista, joten näillä mennään.

Ajattelin tehdä valokuvaterapiasta pienen juttusarjan, jota täydennän aina oman tietoni karttuessa ja kun muilta kiireiltäni ehdin. Tämän tyyppisen postauksen kirjoittaminen ja aiheeseen perehtyminen vaatii enemmän aikaa, kuin esim. my day – postausten tuottaminen, eli antakee armoa, jos julkaisen aiheesta tasaisen hitaaseen tahtiin.

Koitan välttää psykologijargonia viimeiseen saakka ja pitää juttusarjan kiinnostavana muillekin kuin psykoille, mutta tietyt asiat (lähteet, käsitteiden määrittely jne.) haluan pitää aika eksaktina moraalisista ja ammattieettisistä syistä.

Jotta puurot ja vellit eivät menisi sekaisin, kerrataan aluksi mitä eroa psykoterapialla ja terapialla: ”Psykoterapian vaikuttamiskeinot ovat psykologisia, mikä edellyttää psykoterapeutilta riittäviä perustietoja ihmisen psykologisesta kehityksestä, kliinisestä psykologiasta ja psykiatriasta. Koska psykoterapeutti on määritelty Suomessa terveydenhuollon ammattihenkilöksi, häntä sitovat samat yleiset ja erityiset hoitotoimintaa koskevat vaatimukset kuin muitakin terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Psykoterapiaa ohjaavat asiakas- ja potilastyötä koskevat lait, asetukset ja ammattikäytännöt sekä eettiset periaatteet. Esimerkiksi nimike terapeutti ei ole asianmukainen suojattu terveydenhuollon nimike eikä terveydenhuollon ulkopuolella toimivia henkilöitä valvo kukaan. Psykoterapiaan tulee siis hakeutua vain sellaisille henkilöille, jotka todella ovat psykoterapeutteja. Tiedon voi tarkastaa julkiterhikki –palvelusta.” (Lähde: Mielenterveystalo.fi)

Eli lyhyesti: jos sinua sattuu huvittamaan, nii-in juuri sinä, voit vaikka tästä päivästä lähtien kertoa olevasi terapeutti. Älä huoli, kukaan ei tule vaatimaan sinulta minkään luokan pätevyyttä tai osaamista. Sen sijaan psykoterapeuteilla on pohjalla jo jokin terveydenhuollontutkinto esim. psykologin, lääkärin tai sairaanhoitajan paperit, minkä lisäksi heillä on taustalla vähintään 4,5 vuotta kestävä psykoterapiakoulutus. Älä ymmärrä väärin, kaikki terapeutit ilman psyko-liitettä eivät ole kyseenalaisia, ja voivat tehdä työnsä erittäin hyvin ja ihmiset voivat saada heiltäkin helpotusta kärsimyksiinsä, mutta suosittelen varovaisuutta ja huolellista perehtymistä terapeutin taustoihin ja siihen mitä terapialta voi odottaa etenkin, jos henkilöllä ei ole laillistettua psykoterapeuttinimikettä.

Voilà voilà, notta ei menisi liian vakavaksi siirrytään enemmän itse aiheeseen! Ensinnäkin halusin selvittää, mitä valokuvaterapia on, miten sitä toteutetaan ja onko menetelmällä jo jotain evidence-based eli tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa näyttöä.

Sain selville, että valokuvaterapia ei ole oma erillinen psykoterapiasuuntauksensa, mutta valokuvien kanssa työskentely, niiden ottaminen ja muokkaaminen voivat olla yksi menetelmä terapiaprosessissa. Myös Lääkäriseura Duodecimin psykoterapian konsensus lausuman mukaan valokuvaterapiaa voi käyttää osana psykoterapiaa. Eli vaikuttaa ihan uskottavalta menetelmältä, joka voi hyvin tukea esim. itsetutkiskelua tai psykoterapiaprosessia.

Seuraavassa osassa (joka ilmestyy ehkä jopa tänään illemmalla, woop woop!) käsittelen omakuvaa ja itsetutkiskelua valokuvien kautta. Jos aihe kiinnostaa jotakuta enemmän, etkä jaksa odotella mun seuraavana postaukseen saakka, voit tutustua allaolevaan kirjallisuuteen ja nettisivuihin. 

Bisous, Niina

P.S. Mistäkö löysin aikaa tälle postaukselle? Oon kerrankin kipeänä ja luvattoman tyytyväinen siihen. En ole niin kipeä, jotta näyttöpäätettä tuijottaminen kirveltäisi silmiä tai että haluaisin vaan nukkua, mutta juuri sopivan kipeä siihen, että paikoillaan istuminen tai makoilu mukavan tekemisen ääressä (blogi) tekee hyvää ja kaikki muu (gradu) ehdottomasti pahaa ;).

P.P.S. Seuraatko jo blogiani Facebookissa ja Instagramissa @unepetitelife? Entä Blogit.fi:ssä, Blogipolussa ja Bloglovin'ssa?

Kuvat: Johannes Yrjö

Lähteet:

1. Ulla Halkola kirjassa Psykoterapiat (toim. Matti O. Huttunen & Hely Kalska), Valokuvaterapiaa s. 311-315

2. Psykoterapian konsensuslausuma 18.10.2006

3. Kognitiivisenpsykoterapian verkkolehdessä Marjo Salo kuvaa, miten omaelämänkerrallisia valokuvia voi käyttää kognitiivisen psykoterapian työskentelymenetelmänä.  

4. Valokuvaterapian englanninkielinen perusteos: David Kraus & Jerry Fryrear, Photo therapy in mental Health, 1983

5. Voimaannuttava valokuva

Sorry for the silence on my blog! Too much master thesis, too much work, too little quality time with my blog and you guys! Now that I’m slightly sick (just some mild flue), I’m mostly enjoying my time laying on the couch writing new posts. I’m definitely too sick to work on something more serious stuff ;).

I started to write a series of posts about Phototherapy and Therapeutical photography. I’ll try to summarize it in English as much as I have energy ;).

In Finland Phototherapy and Therapeutic Photography can legally be one method of psychotherapy. For me it was quite an experience to start photographing and especially to be photographed. I found it like a perfect mix of art, introspection, psychology and self-expression. To be continued ;)!

Bisous, Niina

P.S. Do you already follow my blog on Facebook and Instagram @unepetitelife? What about Blogit.fi, Bloglovin' and Blogipolku? 

Photos: Johannes Yrjö

Valokuvaterapiaa vai Narkissos-syndrooma? - Therapeutic Photography or Narcissus syndrome?

Thank you my dear Natalia Hostalot for all these pictures! <3

Bonsoir,

Pari viikkoa sitten nappailimme kuvia toisistamme hyvän ystäväni kanssa kuljaillessamme pitkin Helsingin katuja. Yllätyin kuvaussession tuottamista voimakkaista fiiliksistä.

 

Miten jännältä ja ihmeellisen hyvältä tuntuikaan nähdä niin monta omastakin mielestä onnistunutta otosta itsestään. Mitä taikoja taitava kuvaaja, oikea valaistus ja hyvä kamera saivatkaan aikaan.

 

Kuvattavana olemisen fiilis oli kiehtova ja koukuttava. Kuvaajana oleminen oli kutkuttavaa ja ehkä kuvattavana olemistakin antoisampaa: Miten saada kuvattavan parhaat puolet esille, taltioida tuo pieni viehättävä mikroilme, miten kertoa kuvattavan tarinaa tai taltioida hänen mielenpäällään oleva tunnelma.

Kerroin teille aiemmassa postauksessani haaveilleeni mallin ammatista ja pohdiskelleeni miksi haaveilen jostakin niin "pinnallisesta". Palasin näihin mietintöihin oltuani ystäväni kuvattavana. Kuvauksen kohteena oleminen tuntui ruokkivan näitä itsekeskeisiä tarpeita, mutta oli samalla luovaa ja hauskaa ajanvietettä. Valmiiden otosten tutkailu oli meni jo varsinaiseksi itsetutkiskeluksi ja -havainnoimiseksi: Ai tolta mä näytän, kun mua jännittää; miksihän vakavana oleminen kuvassa tuntuu hankalimmalta ja paljastavimmalta; onko mulla oikeesti tollasia ilmeitä.

Tässä selfieitä, belfieitä ja welfieitä (workout-selfie) pursuavassa Instagram-maailmassa valokuva vaikuttaa usein narsistiselta itsensä korostamisen välineeltä. 

Mutta onko selfieiden eli omakuvien ottamisessa mitään hyvää? Miksi kaikki haluavat malleiksi? Mitä tarpeita valokuva palvelee? Voiko valokuvattavana oleminen tehdä hyvää tai olla jopa terapeuttista? Näiden kysymyksien kanssa olen painiskellut, hakenut vastausta syvältä sisimmästäni ja Googlesta.

Sisimpäni kumistessa tyhjyyttään Google antoi useita jännittäviä hakuosumia sanoille valokuvaterapia ja voimaannuttava valokuva, niistä kerron lisää seuraavassa valokuva-aiheisessa postauksessani.

Mitä sinä ajattelet selfieistä? Mitä saat valokuvaamisesta tai valokuvattavana olemisesta?

Tunnelmallisia syysiltoja!

Bisous, Niina 

P.S. Kuten ainakin Instagramin käyttäjät tietävät, selfie-sanalle on viritelty suomennos eli "meitsie". Opin juuri Länsi-Savon Sanomista, että myös eri murrealueilla on selfielle ja meitsielle omat vastineet: Itäsuomalaiset ottavat itsestään "mietsie":itä ja kavereiden kanssa ryhmäselfieitä eli "myötsie":itä. 

P.P.S. Päivitys 29.9.2016: Kiitos tarkkasilmäiselle lukijalle, joka jäi ihmettelemään mikä on Narkissos-syndrooma. Tärkeä kommentti etenkin, koska sen nimistä sairautta ei ole olemassakaan ;)! Pahoittelut, jos onnistuin johtamaan harhaan, ei ollut tarkoitus! Postauksen luonnosversiossa oli lause, joka alkoi kutakuinkin näin: "Ainakin psykologian opiskelijatoverit ärähtävät otsikon luettuaan, että mikä hiton Narkissos-syndrooma." Onnistuin poistamaan tämän virkkeen, kun eilen illalla silmät ristissä viimeistelin postausta. Viittaan Narkissoksella kreikkalaisen mytologian henkilöön, joka rakastui omaan peilikuvaansa (lue lisää täältä). Syndroomalla halusin vihjata hyvin kärjistäen siihen, että onko omien valokuviensa ihailu tai kuvattavana olemisesta nauttiminen sairaalloista, patologista itserakkautta. Kehittelin siis tarkoituksella provosoivan otsikon, jossa käytin tyylikeinona sanaleikkiä. 

Summary in English: 

Bonsoir, 

A couple of weeks ago, with a good friend of mine, we did some photo shooting while strolling along the streets of Helsinki. I was surprised how strongly I was affected by our photo shooting.

For the first time in my life I really liked the pictures of myself. A skilled photographer, right lighting and a good camera can do magic.

I found that being photographed was fascinating and addictive. But taking the photos was maybe even more rewarding and interesting: How to get the best of another, how to tell her/his story or how to capture the atmosphere and her/his emotions. 

In this world full of selfies, belfies and welfies (workout selfie), the self-potraits are often considered to be narcissistic self-enhancement.

But is there anything good in taking selfies? Why does everyone want to become a model? What needs are these photos filling? Can it be even therapeutic to be photographed? I‘ve been thinking about these questions and tried to figure them out by myself and with a little help of a good old Google.

I found a number of exciting results with the words: phototherapy, therapeutic photography and empowering photography. I’ll tell you more about my findings in the following posts!

What do you think about selfies? What are your reasons to take photos? Which one do you prefer: to photograph or to be photographed?

Enjoy the autumn's atmosphere!

Bisous, Niina

P.S. Update 29.9.2016: One pedantic reader asked me: What is the Narcissus syndrome? Thank you for your comment, especially because there is no such a syndrome called "Narcissus syndrome" ;)! In a original draft, there was actually a sentence explaining that such a syndrome doesn't exist, but somehow, yesterday evening, I managed to delete it. Narcissus is a character from Greek mythology who fell in love with his own reflection (read more here). With a word "syndrome" I wanted to bring to a head wheather admiring one's own reflection, enjoying to be photographed and taking selfies are pathological self-loving. My purpose was to create a provocative blog title with a wordplay, nothing else ;)!