Leppoisaa
lauantaita peepz!
Tälle
postaukselle luonnostelemani otsikko kuului alun perin: "Haluatko treenata
ILMAISEKSI, ulkona ja mieluummin ryhmässä kuin yksin?" Kirjoitinkin viittä
vaille valmiin postauksen suunnitellusta aiheesta, mutta sitten ajauduin
sivuraiteille alkaessani muistella yhtä siisteintä treenikertaa ikinä.
Sitä
ennen pikainen katsaus liikuntahistoriaani. Liikuntataustani on moninainen,
mutta erityisesti taito-, yksilö- ja kestävyyslajeihin painottuva: Lapsena
pelailin päivät pitkät kaikkea futiksesta sulkapalloon ja
pihapeleihin pikkuveljeni, serkkujeni ja naapurin lasten kanssa.
Ensimmäiset varsinaiset liikuntaharrastukseni olivat teline- ja
trampoliinivoimistelu sekä sittemmin ratsastus. Sitten siirryin aerobiciin
(siihen aikaan oli oikeasti vielä aerobic-nimisiä tunteja, onko vähän
nostalgista!) ja vähitellen myös muihin ryhmäliikuntoihin ja joogaan.
Ylä-asteikäisenä lumouduin itämaisesta tanssista ja sen jälkeen tanssijatkumoni
ei ole koskaan päättynyt (kokeiltu on ainakin hiphopia, reggaetonia, nykäriä,
jazzia, uusimpana parisalsaa). Perustimme näinä aikoina tanssiporukalla myös
oman parkour- ja akrobatioryhmän, joka pysyi useamman vuoden kasassa.
Punttiksella ja uimassa olen käynyt jo vuosikausia. Lisäksi pyöräily on tullut
parin vuoden aikana minulle viikoittaiseksi liikuntamuodoksi. Jos paikkaan B
pääsee paikasta A 1-1,5 tunnissa, valintani on aina polkupyörä. Olettaen, että
en ole menossa tupareihin, timanttihäihin tai muihin siistiytymistä vaativiin
häppeninkeihin. Viime aikaisista liikuntarutiineistani voin postailla
perusteellisemmin joskus toiste.
Treenatessa
tykkään haastaa itseäni ja asetan mieluusti muusta elämäntilanteesta riippuen
löyhiä tai hyvinkin spesifejä tavoitteita puuhastelulleni. Kuitenkin ennen
viime kesää vannoin, että verenmaku suussa treenaaminen ei vaan ole eikä tule
olemaan se mun juttu.
Tavoitteellisemman
punttijuntteilun ja liikunnan aloitin noin neljä vuotta takaperin ja huomasin,
että saavuttaakseni kelpo tuloksia, minun ei tarvinnut koskaan vetää itseäni
maitohapoille niin kuin olin kuvitellut. Parin vuoden takaisen salitreenin
lopputulemana XS-kokoiset t-paitani vaihtuivat M- ja L-kokoisiin vetimiin,
koska olkapäihin ja selkään oli alkanut siunaantua kiitettävästi papua. Mulle
progressiivinen rautojen heiluttelu sopii oikein hyvin, sillä siinä ei tule
koskaan aivan samanlaista kaameaa oloa, kuin sillon jos vetää kestävyystreenin
aivan täysillä. Kuten jo aiemmin totesin, olen aina kammonnut ja inhonnut ideaa
treenata veren maku suussa. Mistä kammoni maitohappoihin sitten kumpuaa?
Osittain varmaan koululiikunnan Cooperin-testi tyyppisistä juoksukilpailuista
ja siitä, että pitkään en nähnyt moisessa itsensä piiputtamisessa mitään ideaa,
kun olen pärjännyt valitsemissani lajeissa ilman moista rääkkiäkin.
Olen
viime aikoina yrittänyt purkaa automaagisia ajatuksiani, jotka sanovat
herkästi, että "tämä ei ole minun juttuni" tai "mä en
tykkää/osaa tota", "enhän mä vaan pysty tohon" tai "mitä ne
muutkin sanoisivat". Perustin tämän bloginkin
vasta selätettyäni kielteisten, pelokkaiden ja lannistavien ajatusten tulvan
(nämä ajatukset pyrkivät säännöllisesti takaisin, mutta pärjään niiden kanssa
jo paljon paremmin). Mutta takaisin liikuntaan! Nyt olen piiikkuhiljaa
alkanut lämmetä HIIT-tyyppisille treeneille ja mäkijuoksuvedoille. Päätin
näiden lajien puitteissa tutkia vähän mikä minua estäisi edes kerran elämässä
kokeilemasta fyysisen suorituskykyni äärirajoja.
Sattuipa
viime kesänä, että minulla oli harvinaisen kauniit ja historialliset puitteet
mäkivedoilleni: Juoksin ylös alas metsän keskellä kohoavaa Mannerheiminkalliota
Tampereella ja heitin high fiven Mannerheimin ukon kanssa jokaisen mäkispurtin
jälkeen. Mutta aloitetaanpa alusta: Mäen nyppylälle päin hölkötellessäni
päätin, että vedän yhteensä kaksi ylämäkispurttia, joista vain toisen
täpötäysillä. Jo etukäteen jännitti, minä muka ihan sata lasissa, you wish.
Kuinkas sitten kävikään?
Poistuin
paikalta raudanmaku suussa ja jalat vetelinä, mutta hymyillen kuin hölmöläinen,
umpisyvässä flow-tilassa (optimaalinen kokemus, virtauskokemus,
yksinkertaisesti vaan ihan paras tila!). Tehdessäni tärisevin jaloin
palauttavaa hölkkää, huomasin juoksulenkillä vierähtäneen suunnitellun puolen
tunnin sijasta jo reilu tunnin verran aikaa. Täysillä vedettyjä mäkivetoja oli
plakkarissa kaksi ja lisäksi kolme vetoa, jotka jäivät tarkoituksella hieman
maksimisuorituskykyni alle. Lisäksi jokaisen spurtin välissä intouduin
hyppimään haaraperusta, kyykkyhyppyjä tai punnertamaan ja lankuttamaan. Käteen
jäi voittajafiilis ja pieni hämmennys, mikä tässä oli ollut niin pelottavaa,
vastenmielistä ja kauheaa? Mä olin niin ylittänyt itseni, fyysinen olo oli
loistava ja hyvällä tavalla uupunut. Lenkin jälkimainingeissa leijuin pitkään
itsetyytyväisyyden ja endorfiinien kuplassa ja vielä nytkin muistelen lämmöllä
kyseistä treeniä. Pidän kyseistä urheilusuoritustani niin merkittävänä, että
kirjotan siitä myös teille. Mitä ihmettä tapahtui?
En
ole erikoistunut motivaatio- tai urheilupsykologiaan, mutta perus psykaankin
kuuluu motivaation, lähikehityksen
vyöhykkeen (zone of proximal
development)ja flow-tilan käsitteet, joiden kautta koitin hahmottaa ja
analysoida sitä, miten sain itseni motivoitumaan ja kokeilemaan rajojani ja
mikä oli treenin jälkeisen superfiilikseni taustalla. Pahoittelut, mutta
nyt alkaa laiskottaa sen verran, että en jaksanut kaivaa teille kuin
Wikipedia-lähteitä. Jätän muhimaan ajatuksen syvällisemmästä motivaatio- ja
urheilupsykologia-aiheisesta postauksesta. En kuitenkaan viitsi jättää teitä
moisen hehkutuksen jälkeen vain nuolemaan näppejä, joten ohessa eräs
käytännössä toimivaksi testattu niksi, jonka avulla onnistut boostaamaan itsesi
huippusuorituksiin ja -fiiliksiin.
Ninnun niksi nro 4: Huijaa itseäsi. Et ole niin fiksu ja
kyyninen kuin kuvittelet (tai minä en ainakaan ollut). Siispä päätä, että
juokset tänään vain yhden mäkivedon, teet kevyen tai hyvin lyhyeksi karsitun
salitreenin tai vain kaksi jooga-asanaa. Ihan vähän vaan.
Huomaat
ehkä innostuvasi hieman, et maltakaan lopettaa, liikuntasessio saattaa venähtää
huomaamattasi kymmenestä minuutista puoleen tuntiin, tai sitten ei, mutta ei
sekään mitään, sillä tutkimusten (joita en nyt siteeraa tässä, koska
lauantailaiskuus, palaan asiaan myöhemmin) mukaan hyvin mitättömältäkin
tuntuva fyysisen aktiivisuuden lisääminen tuottaa merkittäviä somaattisia
terveysvaikutuksia hyvästä fiiliksestä puhumattakaan. Ja koska haluan
tarjota teille vain parasta, niin tässä postauksessa jaan tavanomaisen yhden
niksin sijasta kaksi Ninnun niksiä:
Ninnun niksi nro 5: Mikä on sinun liikuntakokemustesi top 3?
Mieti, mikä näitä huippukokemuksia yhdistää ja koita ujuttaa perustreeneihisi
näitä samoja elementtejä.
Esittelin
teille tässä postauksessa vain yhden parhaimmistani liikuntakokemuksistani ja
muut aihetta sivuavat avautumiset ajattelin säästää myöhemmäksi.
Jos
jäi kaihertamaan missä muka pääsee treenaaman ilmaiseksi ja vieläpä hyvällä porukalla,
tule yytsimään huomenna klo 12-18 Les Millssin
ryhmäliikuntamaratoniin Sonera Stadionille. Ollaan menossa sinne mahtavalla
likkaporukalla ja teen liikuntatapahtuman jälkeen postauksen jo
luonnostelemastani aiheesta "Haluatko treenata ILMAISEKSI, ulkona ja
mieluummin ryhmässä kuin yksin"?
Loistavaa
viikonloppua kaikille ja valtavan suuri kiitos siitä, että olette käyneet äänestämässä tai ehdottamassa blogille
uutta nimeä <3! Vielä ehtii
äänestämään, ajattelin tällä kertaa ihan rauhakseen odotella sitä kuuluisaa
intuitiota ja teidän nimiehdotuksia.
Bisous,
Niina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kävit :) Herättikö postaus ajatuksia tai kysymyksiä? Täällä odottelen innolla teidän kommentteja! Bisous, Niina // Thank you for visiting :) I'd appreciate your comments! Bisous, Niina